Tanssinopettajat lakossa – entä itämaisen tanssin kentällä?

Ìshtarin blogi herää pitkän hiljaisen kauden jälkeen ajankohtaisella aiheella: tanssinopettajat ovat tänään lakossa.

Suomen Tanssitaiteilijain Liitto (STTL) on julistanut tanssinopettajien työehtosopimuksen alaiset työt lakkoon. STTL kuuluu Teatteri- ja mediatyöntekijät ry:hyn (Teme), joka on av-alan, elokuvan, sirkuksen, tanssin ja teatterin ammattijärjestö.

STTL:n lakon alaista työtä on kaikki tanssinopettajan työehtosopimuksessa mainittu työ, joka kuuluu tanssinopettajan työvelvoitteeseen. Tiedotteessaan STTL muistuttaa, että työt ja työtehtävät ovat lakossa, eivät vain STTL:n jäsenet. Tiedotteen mukaan lakko koskee myös niitä, jotka eivät kuulu liittoon, ja myös liittoon kuulumattomille maksetaan lakkoavustus.

Lakko ei kuitenkaan koske kaikkea tanssinopetusta: sen ulkopuolelle jäävät muun muassa sirkuskoulut, kansalais- ja työväenopistot, ammattikorkeakoulut, yleinen koululaitos (lukio ja peruskoulu), tanssiurheiluseurat sekä useimmat musiikkioppilaitokset ja liikuntakeskukset.

Koska neuvottelut eivät lakkovaroituksesta huolimatta edenneet toivotulla tavalla, STTL ilmoitti 25.4., että lakko laajenee keskiviikon 2.5. jälkeen seuraavasti: lakko alkaa jälleen torstaina 10.5. kello 7 ja jatkuu lauantaihin 12.5. kello 22:een. Lakkoa jatketaan myös maanantaista 14.5. kello 7:stä tiistaihin 15.5. klo 22:een.

Lakko ja itämainen tanssi?

Ishtar kysyy: näkyykö tanssinopettajien lakko itämaisen tanssin kentällä? Kerro, vaikuttaako tanssinopettajien lakko sinun itämaisen tanssin harrastukseesi tai työhösi itämaisen tanssin parissa?

Ishtarin numero 3/2012 on juuri työn alla, ja toimitus raportoi tässä numerossa tanssinopettajien lakosta. Kommentoi alle tai lähetä viestisi suoraan toimitukseen. Kommentteja ja viestejä voidaan käyttää jutun materiaalina.

Paluu juurille

Uusimmassa Ishtarissa Nourhan Sharif puhuu perinteisten kansantanssien puolesta. “Jokaisen Lähi-idän tansseja harrastavan pitäisi tuntea tyypillisimmät kansantanssimuodot ja niiden oikea tanssitapa, sillä ne ovat itämaisen tanssin selkäranka.”
.
Heti perään Nourhan joutuu toteamaan, että valitettavasti monilla amerikkalaistanssijoilla ei ole käsitystä itämaisen kansantanssityyleistä.

Kansantanssit kiehtovat

Minä opin arvostamaan jo tanssiurani ensi metreillä kansantansseja, kiitos Seitsemän Hunnun Tanssi ry:n opettajien. Ensimmäisessä näkemässäni itämaisen tanssin näytöksessä syksyllä 1996 tutustuin sekä haggalaan, aleksandrialaiseen, kavaasiin että andalusialaiseen.

Sittemmin olen tullut tanssineeksi kansantansseja likimain laidasta laitaan. Tänäkin talvena treenaamme uutta khaligia, viimetalvista haggalaa sekä andalusialaista parin vuoden takaa.

Kovin usein unohtuu, että itämainen tanssi ei ole vain yksi suppea tanssityyli vaan kokoelma useita erilaisia tansseja. Khaligilla ja perusegyptiläisellä baladityylillä ei ole yhtään mitään yhteistä, mutta kumpainenkin kuuluu itämaisen tanssin genreen.

Monimuotoisuuden hallinta

Opettajakoulutuksessa ei syyttä suotta painoteta mahdollisimman monipuolista kansantanssien hallintaa. Tanssityylit ja niihin liittyvä musiikki tuovat itämaiseen sen monimuotoisuuden, jota tässä tanssissa rakastan.

Jos itämaisen tanssin opettaja tuntee vain kasit ja ympyrät, iskut ja värinät, muttei ole koskaan kuullut nuubialaisesta tai fellahista, mitä hän opettaa oppilailleen? Jos hän ei tunnista estradikappaleesta khaligiosaa, vaan mennä pohottaa sen samoilla lonkanpudotuksilla ja vatsarullauksilla kuin muunkin tanssin, hän ei enää tanssi itämaista. Sehän on kuin menisi humppaa polkan askelilla.

Itämaisen tanssin opettajan täytyy tuntea tanssin monimuotoisuus ja kunnioittaa sen juuria – ja opettaa se oppilailleen. En tarkoita, etteikö tanssin piirissä olisi tilaa fuusiolle ja omille tulkinnoille, päin vastoin. Kun hallitaan perusteet, on hauskakin tehdä jotain valtavirrasta poikkeavaa.

Hittifuusio

Se, että itämaisena tanssina tarjoillaan sekalaista fuusiomössöä, johon yhdistellään hittilajien parhaat puolet, on väärin oppilaita kohtaan ja karhunpalvelus tanssille.

Jos oppilas on harrastanut itämaista viisi vuotta, muttei ole koskaan kuullut muuta kuin popbaladeja, tanssinut muuta kuin baladin perusliikkeistöä eikä ole edes nähnyt muunlaista tanssia kuin perusitämaista tai fuusiota, hän on oikeastaan ummikko itämaisen tanssin parissa.

Peilitöntä tanssia

Ihanteelliset tanssinopetusolosuhteet: tilava sali, jossa pitkä sivu on kokonaan peilitetty ja mieluusti heijastavaa pintaa löytyy myös muilta seiniltä. Lattiana on parketti tahi muu jalan alla joustava, lämmin materiaali. Lähistöllä tilavat pukuhuoneet, riittävästi vessoja ja suihkumahdollisuus. Sijainti keskeisellä paikalla, parkkipaikkoja runsaasti.

In my dreams.

Todelliset opetusolosuhteet: Koulun voimistelusali ilman peilejä, on pukuhuoneet ja parkkitilaa, mutta lattiana tihkeäpintainen palloilupinnoite. Tai peilitön liikuntasali, jossa hyvä lattia muttei kunnollisia pukuhuoneita. Tai kylätalon iso sali, ei peilejä tokikaan, ja lattialakka vuosien saatossa hioutunut puupinnalta pois.

Jos salissa on peilit, ne ovat lyhyellä sivulla tahi seinät on katkottu ovin ja ikkunoin. Useimmiten peilitetyt salit täällä maalla ovat pieniä monitoimisaleja, joista löytyvät puolapuut, tangot ja kiipeilytelineet – ja ne kaikki ottavat oman tilansa.

Kovin usein ilmanvaihto on joko ylellisyyttä (= sitä ei ole) tai liian runsasta (= talvella tuuli puhaltaa ikkunoista). Akustiikasta ei edes puhuta.

Tässä kohti lienee paikallaan huomauttaa, että vain osa yllä kuvatuista paikoista perustuu omakohtaisesti kokemiini todellisiin tapahtumapaikkoihin.

Peilin kanssa parempi

Olen opettanut menestyksekkäästi sekä peilillisissä että peilittömissä saleissa, pukuhuoneista ja muista fasiliteeteista riippumatta. Heikoimmin on sujunut silloin, kun ilmanvaihtoa ei ole ollut – kun happi loppuu, alkaa yhtä lailla opetus kuin oppiminenkin tihkoa.

Jos saisin ja voisin valita, opettaisin silti aina peilisalissa. Peili auttaa hahmottamaan kehoa ja näkemään liikkeet. Käsien asento ja ylävartalon ryhti jäävät helposti puolitiehen peilittömässä salissa.

Mutta aina en voi valita. Silloin tehdään parhaamme ilman peilejä. Jossain vaiheessa peilittömyys on etukin: ei voi katsoa mallia kavereista, vaan joutuu itse ottamaan vastuun omasta tanssistaan. Sitä paitsi vain harvoin voi esiintyä peilin edessä.

Peilit maksavat eivätkä peilisalit ole kunnan liikuntapaikkasuunnittelun ykköskohteita. Cd-soittimen kuskaaminen salista toiseen on arkipäivää, mutta tanssikäyttöön riittävän isoja peilejä ei voi pakata auton takaloosteriin.

Ei ihme, että peilittömissä saleissa ikkunanedustat täyttyvät tanssijoista. Kun syksyn myötä illat pimenevät, ikkunoista heijastuu lähes peilikuvan veroinen tanssijanhahmo.